Metsänhoito peitteisenä, eli jatkuvasti puustoisena, on avohakkuumetsätaloutta kevyempi metsänkäsittelytapa ilmaston, vesistöjen ja luonnon monimuotoisuuden kannalta. Kaikkia näitä ympäristöhyötyjä voidaan pienillä erityistoimilla edelleen parantaa.
Jatkuvan kasvatuksen metsä ylläpitää monimuotoista metsälajien kirjoa paremmin kuin jaksollisen metsä.[1] Monilajinen ja monen ikäinen puusto luo vaihtelevia elinympäristöjä ja tarjoaa suojaa ja ruokaa monimuotoiselle metsälajistolle. Jatkuvan kasvatuksen metsissä eläimet pääsevät liikkumaan laajalla alueella puuston suojassa, koska avohakkuut eivät pirsto metsäaluetta.
Monet tavalliset, mutta viime aikoina taantuneet metsälajit tarvitsevat metsän peitteisyyttä ja välttävät alueita, joilla on runsaasti aukeita alueita ja taimikoita. Tällaisia lajeja ovat mm. hömötiainen, töyhtötiainen, kuukkeli, orava, liito-orava ja metso. Aukeilla alueilla nämä ovat vaarassa joutua petojen saaliiksi. Lajien taantumiseen vaikuttaa moni muukin tekijä, kuten lahopuun määrä.
Jatkuvan kasvatuksen metsässä kasvaa yleensä myös runsaasti sieniä ja marjoja, kun avohakkuut ja maanmuokkaus eivät tuhoa kasvien juuristoa ja hävitä mykorritsasienten isäntäpuita. Puiden ja varpukasvien juurisienirihmastot kuolevat avohakkuun jälkeen muutamassa vuodessa. Kerättävistä sienistä valtaosa on tällaisia juurisieniä. Esimerkiksi suppilovahverosatojen arvioidaan olevan suurempia jatkuvan kasvatuksen metsissä.[2]
Mustikka on yksi metsän avainlajeista ja kenttäkerroksen tärkein ravintokasvi. Mustikan kasvustosta 70 % on maanpinnan alla. Voimakas maanmuokkaus vähentää selvästi mustikan esiintymistä ja hidastaa varvustojen palautumista. Jatkuvan kasvatuksen hakkuu säilyttää mustikalle suotuisia valo-olosuhteita. Myös monet linnut ja nisäkkäät viihtyvät alikasvosten suojissa ja käyttävät mustikkaa ravinnokseen.
Valtaosa metsien uhanalaisista lajeista tarvitsee lahoavaa puustoa. Lahoaminen on monivaiheinen prosessi ja lajisto muuttuu lahoamisen eri vaiheissa. Siksi metsässä tarvitaan eri puulajeilla hyvin toimiva lahopuujatkumo.
Jatkuvassa kasvatuksessa syntynyt kuollut puu säilyy todennäköisesti paremmin kuin uudistushakkuissa, koska maata ei muokata eikä energiapuuta korjata. Lisäksi kuolleet puut ovat jatkuvasti puolivarjoisissa olosuhteissa.
Metsämaassa jatkuvapuustoisuus ylläpitää jatkuvaa karikesyötettä maaperään sekä lehtikarikkeen että juuristokarikkeen muodossa. Mykorritsasienten kasvustot säilyvät ja tuottavat kuolleista sienirihmastoista kariketta maaperään.
Metsämaassa on valtaisa määrä eri eliölajeja, joita tunnetaan vielä puutteellisesti. Ne ovat tärkeitä orgaanisen aineksen lahottajia ja näin kasveille sopivien ravinteiden tuottajia. Samalla niistä muodostuu huomattava osa maanperän hiilivarastosta. Avohakkuu ja maanmuokkaus häiritsee maaperän ekosysteemiä. Juurisienten lisäksi iso osa herkimmistä lajeista kuolee ja vallalle pääsevät voimakkaat lahottajat. Samalla maaperän hiilivarasto alkaa hajota ilmakehään ja humusaineksina vesistöihin.
Jatkuva kasvatus säilyttää kosteaa ja viileää pienilmastoa. Siksi jatkuva kasvatus vesivaikutteisten luontotyyppien suojavyöhykkeillä tukee niiden ominaispiirteiden säilymistä. Tällaisia luontotyyppejä ovat esimerkiksi korvet, virtavesien reunat, rantametsät, soiden vaihettumisvyöhykkeet. Lehtojen ja peltojen vaihettumisvyöhykkeillä jatkuvan kasvatuksen hakkuulla voi olla luonnonhoidollistakin hyötyä.
Rantametsät ovat monimuotoisuuskeskittymiä ja niillä on monipuolisia ekologisia vaikutuksia vesistöihin, mm. varjostus, karikkeen tuotanto, lahopuun tuottaminen vesistöihin ja rannalle. Pienveden läheisyys vaikuttaa voimakkaasti rannan puustoon ja mikroilmastoon ja toisaalta rantapuusto vaikuttaa voimakkaasti moniin pienveden ekologisiin olosuhteisiin.
Vesistöt, suot ja rantametsät ovat vuorovaikutteinen toiminnallinen kokonaisuus. Tulvavaikutus sekä pinta- ja pohjavesien ja ravinteiden purkautuminen valuma-alueelta luo rantavyöhykkeille laajan kirjon erilaisia luontotyyppejä: luhtia, korpia, rämeitä, tulvametsiä, lehtoja, lehtimetsiä, havumetsiä.
ESIMERKKI: Luonnon monimuotoisuus tavoitteena talousmetsän käsittelyssä
Ilmari Räsäsen Säätiön omistamia talousmetsiä käsitellään jatkuvan kasvatuksen menetelmällä sekä tehdään seuraavia luonnonhoitotoimia:
Ilmari Räsäsen säätiön talousmetsien käytöstä vastaava Risto Sulkava kommentoi jatkuvan kasvatuksen käyttöä:
“Jatkuvan kasvatuksen käyttö on yksinkertaista, kun hakkuita suorittavat tahot ymmärtävät aiheen ja toimintatavat. Hakkuuyhtiöiden toiminnassa on helpointa, kun yrityksen koko henkilökunta opetetaan jatkuvan kasvatuksen menetelmän käyttöön. Taloudellinen tuotto metsästä voi parantua merkittävästi tai ei ainakaan vähene. Merkittävin taloudellinen etu tulee siitä, että avohakkuun jälkeen vaadittavat uudistustyöt ja niiden kulut (noin 2000 €/ha Suomessa), jäävät jatkuvassa kasvatuksessa kokonaan pois. Esteenä jatkuvan kasvatuksen käytölle ei olekaan tutkimustyön vähyys tai puutteellisuus, vaan ainoastaan vanhakantaiset asenteet hidastavat menetelmän laajenemista. On kuitenkin erittäin todennäköistä, että jatkuva kasvatus on Suomessakin tulevaisuudessa päämenetelmä metsien hoidossa. Tähän ohjaa jo pelkästään se, että avohakkuumetsätalous pahentaa ilmastonmuutosta ja heikentää merkittävästi vesien tilaa. Lisäksi maanomistajalle jatkuva kasvatus on usein tuottoisampaa ja toimii aina huomattavasti vähemmällä työllä ja antaa säännöllisemmin tuloa.”
Jatkuvan kasvatuksen metsissä ei tehdä maanmuokkausta eikä kunnostusojituksia. Tämä vähentää ratkaisevasti metsätalouden vesistövaikutuksia. Kasvava puusto ja muokkaamaton maapohja estävät ravinteiden, haitta-aineiden, kuten elohopean, sekä liuenneen humuksen ja kiintoaineksen huuhtoutumista vesistöihin.
Vesistöihin päätyy orgaanista ainetta ja ravinteita hakkuiden ja erityisesti maanmuokkauksen tai ojituksen seurauksena - joita jatkuvassa kasvatuksessa ei tehdä. Jatkuvassa kasvatuksessa kaadetun puun välittömässä läheisyydessä on myös jatkuvasti puustoa, joka ottaa hakkuutähteistä irtoavat ravinteet käyttöönsä. Näin ne eivät pääse valumaan sadevesien mukana vesistöihin. Puusto myös suojaa maaperää vesieroosiolta ja haihduttaa vettä, jolloin valunta alueelta pienenee ja samoin pienenevät vesistöpäästöt.
Suomessa on enemmän soita suhteessa pinta-alaan kuin missään muussa maassa koko maailmassa. Suomessa on myös ojitettu huomattava osa näistä soista, ja huomattava osa on ollut puuntuotannon kannalta turhia ojituksia. Suomen pinta-alasta 20 % on ojitettua turvemaata. Nämä turvemaat ovatkin suurin kysymys metsätalouden vesiensuojelun osalta Suomessa. Jatkuvalla kasvatuksella voidaan välttää turvemaiden kunnostusojitukset ja pitää vedenpinta sopivalla tasolla säätelemällä haihduttavan puuston määrää.
Suomessa uskottiin kauan, että ojituksen vesistövaikutukset olisivat melko lyhytaikaisia. Tämä ei kuitenkaan pidä nykytutkimuksen valossa paikkaansa. Vesistövaikutukset ovat suuret heti ojituksen jälkeen mutta ne pysyvät huomattavasti koholla vuosikymmeniä. Viimeisimpien tutkimusten mukaan vaikuttaa siltä, että huuhtoumat jopa lisääntyvät ajan kuluessa, kun turpeen hajoaminen kiihtyy.[3]
Metsän jatkuva kasvatus vähentää tuntuvasti metsätalouden typpi- ja fosforikuormitusta verrattuna jaksolliseen kasvatukseen. Erityisesti turvemailla ero jatkuvan ja jaksollisen vesistövaikutuksissa on suuri. Kiinteistön tasolla ravinnepäästöjen eroja eri käsittelytavoilla voi kokeilla Silvan metsälaskurilla.
Jatkuvan kasvatuksen myötä on myös mahdollista suunnitella leveämpiä ja paremmin toimivia vesistöjen suojavyöhykkeitä ja ohjata tavoitteellisesti puuston rakennetta.
Puuston hiilivaraston osalta jatkuvan kasvatuksen ja avohakkuumetsätalouden välillä ei ole selkeää eroa. Jatkuvan kasvatuksen metsässä hiilivarasto vaihtelee vähemmän kuin avohakkuumetsätaloudessa. Jatkuva kasvatus tuottaa suuremman osuuden tukkia, josta tehdään pitkäikäisempiä puutuotteita, joissa hiilivarasto säilyy pidempään.
Maaperässä jatkuvan kasvatuksen myönteinen vaikutus hiilitaseeseen on suurempi, sillä jatkuva puustoisuus ylläpitää maaperään kertyvää karikemäärää ja varjostaa maata. Näistä syistä maaperän hiilivarasto ei purkaudu jatkuvapuustoisessa metsässä vastaavalla tavalla kuin jaksollisessa kasvatuksessa aukkohakkuun ja sitä seuraavan maanmuokkauksen jälkeen tapahtuu. Jatkuvan kasvatuksen metsässä ei tehdä maanmuokkausta. Näin säilytetään hiili metsämaassa, sillä maanmuokkaus nopeuttaa maaperään sitoutuneen hiilen hajoamista.
Turvemailla säilytetään vedenpinnan korkeus sopivalla tasolla säätelemällä haihduttavan puuston määrää. Näin kunnostusojituksia ei tarvita. Kunnostusojituksen jälkeen veden pinta painuu matalalle ja turve alkaa hajota hapellisessa kerroksessa. Avohakkuun jälkeen pohjavesipinta puolestaan nousee ja metaanipäästöt märästä hapettomasta turpeesta kasvavat. Jatkuvan kasvatuksen turvemaalla vedenpinta vaihtelee huomattavasti vähemmän ja näin hillitään turpeeseen sitoutuneen hiilen hajoamista ja vapautumista ilmakehään.
Kasvava metsä on parhaiten toimiva toistaiseksi tunnettu tapa sitoa ilmakehän hiiltä. Avohakkuun jälkeen metsä on hiilen lähde seuraavat 10–30 vuotta. Metsän jatkuvalla kasvatuksella vältetään tämä vaihe, jossa metsä on hiilen nettolähde.
Metsän jatkuva kasvatus ylläpitää perinteisten metsänkäyttötapojen kuten marjastuksen ja sienestyksen mahdollisuuksia sekä säilyttää eheän metsämaiseman. Jatkuvan kasvatuksen metsässä kasvaa runsaasti sieniä ja marjoja. Kun maanmuokkaus ei hajota varpujen juuristoa eikä avohakkuu tapa juurisienten isäntäpuita, moni metsästä kerättävä marja- ja sienilaji pääsee leviämään ja muodostamaan suuria kasvustoja.
Jatkuvaa kasvatusta voidaan käyttää puuston rakenteen säätelyyn, kasvattamiseen ja korjaamiseen maiseman ja virkistyskäytön kannalta arvokkailla alueilla, joilla halutaan välttää uudistushakkuiden aiheuttamaa voimakasta maisemakuvan muutosta. Näin minimoidaan uudistusalojen ja nuorten tiheiden taimikoiden osuutta maisemassa sekä ylläpidetään rakenteeltaan vaihtelevaa varttuneen puuston vallitsemaa metsän rakennetta, joka tutkimusten mukaan on kauneimmaksi koettua maisemaa.
Jatkuvan kasvatuksen metsätaloudella edistetään luontevasti riistan elinolosuhteita ja vähennetään avohakkuiden riistalle aiheuttamia haittoja, kuten maanmuokkauksen pesävahinkoja ja poikaskuolleisuutta ojiin sekä metsäkanalintujen elinympäristöjen ja soidinpaikkojen tuhoutumista. Heinittyneissä taimikoissa viihtyvien myyrien kannat pienenevät, samoin kuin niitä pääravinnokseen saalistavien pienpetojen, kuten kettujen. Tämä pienentää myös metsäkanalintujen poikueisiin kohdistuvaa pienpetojen saalistuspainetta. Metsäkanalintujen poikueympäristöinä tärkeät, paljon hyönteisravintoa tuottavat kosteat kasvupaikat, kuten korvet, puronvarret ja soiden vaihettumisvyöhykkeet, säilyttävät ominaispiirteensä paremmin jatkuvan kasvatuksen metsänhoidolla. Jatkuva kasvatus yleistynee merkittävästi erityisesti turvemailla ja tällä on suuri merkitys erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomen kanalintukannoille.
Jatkuva kasvatus ylläpitää riistalle tärkeitä metsän rakennepiirteitä, kuten peitteisyyttä metsikkö- ja maisematasolla, sekä puuston sekä varpu- ja pensaskerroksen koko-, tiheys- ja lajivaihtelua. Mustikka hyötyy jatkuvapeitteisestä metsän käsittelystä ja se on riistan kannalta yksi metsän avainlaji.
Riistatiheikkö voi olla kooltaan muutamasta puusta muutamaan aariin ja niitä kannattaa jättää kaikenikäisiin metsiin noin 4–5 kpl/ha riippumatta metsänkäsittelymenetelmästä. Oleellista on kokovaihtelu. Kuusi on tärkein riistatiheikön puu. Alikasvokset toimivat luontaisina riistatiheikköinä ja sekapuustoisuus on hyödyksi monille riistalajeille.
[1] https://environmentalevidencejournal.biomedcentral.com
[2] Miina J., Tolvanen A., Kumpula J., Tyrväinen L. (2020). Metsien luonnontuotteet, virkistyskäyttö ja porolaitumet jatkuvapeitteisessä ja jaksollisessa kasvatuksessa. Metsätieteen aikakauskirja vuosikerta 2020
Olemme osa kansainvälistä Pro Silva -verkostoa,
joka edistää luonnonläheistä metsänkäsittelyä