< Takaisin
usein
kysyttyä

Jatkuvan kasvatuksen myyttejä ja virhekäsityksiä.

"Jatkuva kasvatus tuottaa vähemmän puuta kuinjaksollinen kasvatus."
Jatkuvan ja jaksollisen kasvatuksen puuntuotoksesta on saatu vaihtelevia tutkimustuloksia. Niissä tapauksissa, joissa jatkuva kasvatus on tuottanut huonommin, syynä on ollut metsikön vähäpuustoisuus tai se, että jatkuva kasvatus on aloitettu varttuneesta tasarakenteisesta metsiköstä, jossa ei ole alikasvosta. Ei ole mitään perusteita väittää, että jatkuva kasvatus tuottaisi Suomessa vähemmän puuta kuin jaksollinen kasvatus. Oikein tehdyssä jatkuvassa kasvatuksessa metsässä on koko ajan parhaan kasvun vaiheessa olevia puita, ja siitä puuttuu tuottamaton avoala- ja taimikkovaihe. Huonot kasvuluvut on saatu metsänhoitokokeissa, joissa on tehty huonoa jatkuvaa kasvatusta. Jatkuvan kasvatuksen yläharvennuksella käsitelty puusto kasvaa luotettavien vertailututkimusten mukaan pienemmällä puupääomalla 1–2 m3/ha/v enemmän kuin alunperin samanlainen alaharvennettu puusto. Pienten puiden poisto ei nopeuta isojen puiden kasvua. Jatkuvan kasvatuksen yläharvennus voi olla varsin voimakas ja silti kasvu säilyy korkealla tasolla. Sadan kuutiometrin puusto kasvaa lähes yhtä paljon kuin kaksi kertaa suurempi puusto. Yleensä jatkuvan kasvatuksen tuotos nousee 15–20 % korkeammaksi kuin jaksollisen kasvatuksen tuotoskiertoajan mittaisella vertailujaksolla. Jatkuvan kasvatuksessa hakkuukertymä on keskimäärin runsas 100 m3/ha arvokasta tukkipuuta. Etelä- Suomen viljavilla kasvupaikoilla voidaan usein hakata enemmän ja pohjoisessa jonkin verran vähemmän. Puuston tilavuus on ennen hakkuuta 200–300m3/ha ja hakkuun jälkeen 100–200 m3/ha eli jatkuvasti keskimäärin lähes 200 m3/ha. Karuilla mailla ja Pohjois-Suomessa keskiarvo on noin 125 m3/ha. Hakkuiden välinen aika eli hakkuukierto on 10–20 vuotta. Suomen metsien keskitilavuus metsämaalla on vain 108 m3/ha valtamenetelmänä olevan avohakkuisiin perustuvan jaksollisen kasvatuksen vuoksi.

"Jatkuvan kasvatuksen metsät ovat vähäpuustoisia."
Tavanomainen virheellinen väite on, että jatkuvan kasvatuksen metsät on pidettävä vähäpuustoisina ja harvoina, jotta metsä uudistuisi. Virhekäsitys johtunee siitä, että jatkuvan kasvatuksen luullaan tarkoittavan vain metsän eri-ikäiskasvatusta. Siinä edellytetään, että metsässä on runsaasti alikasvostaimia sekä pieniä puita ja suurempien puiden runkoluku vähenee tasaisesti läpimittaluokan suuretessa. Eri-ikäiskasvatus esitellään jatkuvan kasvatuksen tavoitteena esimerkiksi Suomen metsäkeskuksen ja Tapio Oy:n ohjeissa sekä joissakin oppikirjoissa, vaikka se on vain jatkuvan kasvatuksen erikoismuoto. Nykyaikaisessa jatkuvassa kasvatuksessa ei tähdätä mihinkään tiettyyn puuston rakenteeseen. Metsä voi olla jopa vuosikymmeniä melko tasarakenteinen. Keskeisenä periaatteena on poistaa hakkuussa tukkipuun koon saavuttaneita, kasvussaan hidastuneita puita ja tehdä tilaa pienemmille, hyvässä arvokasvuvaiheessa oleville puille. Hakkuukierron kuluessa 10–20 vuoden aikana jatkuvassa kasvatuksessa tarvitaan vain muutama sata uutta tainta hehtaarilla jatkuvuuden varmistamiseksi. Hyvän laatukehityksen säilyttämiseksi taimien ei tulisi kasvaa nuorina kovin nopeasti. Niiden kasvu nopeutuu myöhemmin sitä mukaa kun kasvutilaa vapautuu jatkuvan kasvatuksen yläharvennuksissa. Jos metsässä on jäljellä ainoastaan järeitä puita toistuvien alaharvennusten ja alikasvoksen raivauksen seurauksena tai jos puustossa on tyvilahoisia kuusia, metsäpeitteen säilyttäminen saattaa aiheuttaa taloudellisia tappioita muihin vaihtoehtoihin verrattuna. Tavoitteen ollessa puuntuottaminen metsää on tällöin tarpeen harventaa voimakkaasti uudistumisen käynnistämiseksi ja lahovikaisten puiden poistamiseksi. Jatkuvan kasvatuksen siemen- tai suojuspuuhakkuussa kannattaa jättää siemenpuiksi nuorempia ja pienempiä puita sekä lehtipuita, joiden kasvu ja siementuotanto ovat hyviä. Suurten, vanhojen puiden poistaminen parantaa hakkuun kannattavuutta ja nopeuttaa uudistumista. Muutoin metsää ei hakata yhtään harvemmaksi kuin se tiheys, joka maksimoi taloudellisen kannattavuuden ja puuntuotoksen. Jatkuvan kasvatuksen hakkuukertymiä ja jäävän puuston määriä on esitelty kohdassa ”Tuottaako jatkuvakasvatus vähemmän puuta kuin jaksollinen kasvatus?”

 "Suomessa ei ole jatkuvaan kasvatukseen soveltuvia varjopuulajeja."
Yksi vuoden 1948 harsintajulkilausumaan liittyvä virheellinen väite on, että Suomessa ei ole jatkuvaan kasvatukseen sopivia varjopuulajeja toisin kuin Keski-Euroopassa. Valtakunnan metsien ensimmäinen inventointi tehtiin 1920-luvun alussa, jolloin suurin osa Suomen metsistä oli kehittynyt luonnonvaraisesti. Laaja, edustava ja kaikki kasvupaikat käsittänyt inventointiaineisto osoitti, että metsät olivat kehittyneet eri-ikäis- eli jatkuvarakenteisiksi ja niissä oli runsaasti alikasvoksia kaikilla kasvupaikoilla. Myöhemmät inventoinnit osoittivat edelleen, että metsiin syntyy jatkuvasti alikasvosta, vaikka niissä tehtäisiinkin alaharvennuksia ja alikasvosten raivausta. Jatkuvan kasvatuksen yläharvennukset ja alikasvosten säästäminen edistävät olennaisesti tiheänkin puuston jatkuvarakenteisuutta ja pienempien puiden kasvun voimistumista sitä mukaa kuin niille tulee lisää kasvutilaa hakkuissa. Jatkuvarakenteisessa sekametsässä valaistusolot ja puiden väliset vuorovaikutussuhteet ovat suotuisia metsän jatkuvalle kasvatukselle toisin kuin tasrakenteisissa metsissä. Viitteitä: Laiho, O., Lähde, E., Norokorpi,Y. & Saksa, T. 1999. Metsän rakenne ja kehitys. Julkaisussa: Lähde, E.(toim.). Luontaisesti syntyneiden sekametsien kehitys ja metsänhoito.Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 719: 6-32.Lähde, E., Laiho, O., Norokorpi,Y. & Saksa, T. 1991. The structure of advancedvirgin forests in Finland. Scandinavian Journal of Forest Research6(4):527-537.Norokorpi, Y., Lähde, E., Laiho,O. & Saksa, T. 1994. Luonnontilaisten metsien rakenne ja monimuotoisuusSuomessa. Summary: Stand structure and diversity ofvirgin forests in Finland. Julkaisussa:Laiho, O. & Luoto, T. (toim.). Metsäntutkimuspäivä Seinäjoella 1993.Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 495: 54-89.Norokorpi, Y., Lähde, E., Laiho,O. & Saksa, T. 1997. Stand structure,dynamics, and diversity of virgin forests on northern peatlands. In: Trettin,C.C., Jurgensen, M.F., Grigal, D.F., Gale, M.R. & Jeglum, J.K. (eds.).Northern Forested Wetlands: Ecology and Management. CRC Press Inc.; LewisPublishers, p. 73-87.

 "Jatkuva kasvatus ei sovellu kaikille kasvupaikoille."
Eri yhteyksissä esitellään toisistaan poikkeavia näkemyksiä jatkuvan kasvatuksen soveltuvuudesta eri kasvupaikoille. Joidenkin mukaan se toimii vain turvemailla ja viljavilla kasvupaikoilla, toisten mukaan vain Lapin mäntykankailla jne. Luotettavan vastauksen tähän saa paitsi lisääntyvästä käytännön kokemuksesta myös valtakunnan metsien edustavista, koko maata koskevista inventointiaineistoista. Valtakunnan metsien ensimmäinen inventointi tehtiin 1920-luvun alussa, jolloin suurin osa Suomen metsistä oli kehittynyt luonnonvaraisesti. Inventointiaineisto osoitti,että metsät olivat kaikilla kasvupaikoilla eri osissa maatamme eri-ikäis- eli jatkuvarakenteisia ja niissä oli runsaasti alikasvoksia. Ne olivat hyvin sopivia jatkuvan kasvatuksen hakkuisiin kaikilla kasvupaikoilla. Myöhemmätin ventoinnit osoittivat edelleen, että metsiin syntyy jatkuvasti alikasvosta, vaikka niissä tehtäisiinkin alaharvennuksia ja alikasvosten raivausta.Jatkuvan kasvatuksen yläharvennuksia on tehty tähän mennessä jo hyvin monenlaisilla kasvupaikoilla ja vaihtelevissa metsissä joustavasti soveltaen laadittuja jokametsän hakkuumalleja. Jokametsä tarkoittaa mitä tahansa metsää. Mallien soveltamisessa tarvitsee tietää vain runkolukujakauma puulajeittain, kasvupaikka, alueen sijainti ja metsänomistajan tavoitteet hakkuulle.

 "Jatkuvan kasvatuksen hakkuissa syntyy runsaasti puustovaurioita."
Jatkuvan kasvatuksen hakkuissa käytetään samanlaista ajouraverkostoa sekä samoja hakkuu- ja kuljetuskoneita kuin muissakin harvennushakkuissa. Paras ajankohta on kaikissa kasvatushakkuissa lauha talvisää, jolloin maa on jäässä ja sopivasti lumen peittämä. Siten maaperä ja puiden juuristo ovat parhaimmin suojassa vaurioilta eivätkä oksat katkeile niin herkästi kuin kovalla pakkasella. Lumettomana aikana on erittäin tärkeää, että hakkuukoneella siirretään puunrunkoja karsittavaksi ajouralle,jolloin saadaan hakkuutähteitä suojaamaan puiden juuria. Iso hakkuukone on paras hakkuuseen. Sillä on suuri ulottuvuus, levät, pienen pintapaineen omaavat telapyörästöt ja voimaa siirtää kaadettava puu sopivaan kohtaan karsittavaksi ja katkottavaksi niin, että kasvatettavat puut eivät vaurioidu. Jos jäävä puu vioittuu, se on syytä poistaa välittömästi hakkuun yhteydessä. Hakkuukoneen ja metsätraktorin kuljettajan ammattitaito ja huolellisuus sekä ajourien hyvä suunnittelu ja oikea mitoitus vaikuttavat ratkaisevasti hakkuun onnistumiseen. Paljon jatkuvan kasvatuksen yläharvennuksia on tehty ilman puustovaurioita.

 "Juurikääpä on paha riesa jatkuvassa kasvatuksessa."
Juurikääpä leviää terveisiin metsiköihin ilmateitse itiöiden avulla tuoreiden kantojen ja myös kuusen rungon ja juurenniskan vaurioiden kautta. Itiöt leviävät lämpötilan ollessa nollan yläpuolella keväästä myöhäiseen syksyyn. Sienen rihmasto kasvaa infektoituneista kannoista juuriyhteyksiä pitkin terveisiin naapuripuihin ja alkaa lahottaa kuusella sydänpuuta ja männyllä juuria. Kaikenkokoiset puut ja taimet voivat olla alttiina sienirihmaston leviämiselle. Metsikköön voi syntyä laajenevia sairaiden puiden ryhmiä. Kuusen juurikääpää esiintyy koko maassa, mutta harvinaistuu kohti pohjoista. Männyn juurikäävän tiedetään esiintyvän käytännössä koko eteläisessä Suomessa Oulujärven leveydelle asti. Molemmat juurikääpälajit pääsivät leviämään tehokkaasti, kun 1960-luvulta alkaen siirryttiin hakkuiden koneellistumisen myötä yleisesti tekemään myös kesähakkuita. Asiantuntijoiden varoituksista huolimatta juurikäävän torjuntaa ei tehty ennen kuin vasta 1990-luvun alusta alkaen ja silloinkin vain vapaaehtoisesti. Havupuiden kantokäsittely juurikäävän torjumiseksi tuli lakisääteiseksi velvoitteeksi sulan maan hakkuiden yhteydessä vasta vuonna 2016. Metsien terveyden kannalta olisi parasta tehdä hakkuita vain talviaikana. Muussa tapauksessa havupuiden kantokäsittely on välttämätöntä. Jatkuvassa kasvatuksessa on tarpeen suosia puulajisekoitusta, varsinkin lehtipuita. Puulajisekoituksen on todettu vähentävän juuriston kautta tapahtuvaa leviämistä. Lahoriski vähenee kuusikoissa sitä enemmän mitä suurempi on männyn ja koivun osuus. Hakkuussa tyvilahoinen kuusi kannattaa poistaa samoin kuin alikasvokset muutaman metrin säteeltä. Pienaukon annetaan uudistua koivulle. Jos juurikääpä on saastuttanut kuusikkoa tai männikköä laajemmin, metsikköä harvennetaan voimakkaasti tai tehdään pieni avoala niin, että alue uudistuu lehtipuuvaltaiseksi. Juurikääpä ehtii hävitä saastuneiden puiden kantojen lahotessa. Puun lahoaminen on kokonaisuutena pitkä ja monivaiheinen prosessi, johon osallistuu useita erilaisia mikrobeja bakteereista, hiiva-, kotelo- ja sinistäjäsienistä tehokkaisiin kantasieniin. Niiden keskinäinen vuorovaikutus vaihtelee. Se voi olla toisen kasvua edistävä, haittaava tai estävä. Joidenkin lajien suhde edellyttää molempien osapuolten läsnäoloa. Monet tavalliset sienet voivat estää juurikääpärihmaston kasvua. Myös virustaudit voivat torjua sen leviämistä. Viidellätoista prosentilla juurikääpärihmastoista on todettu viruksia. Juurikäävän tautipesäkkeissä virusten määrä lisääntyy vähitellen.Puun hyvä, luontainen juurisieni eli mykorritsa torjuu tehokkaasti lahottajasienen rihmaston tunkeutumista juureen. Puulajisekoituksen ja puuston vaihtelevan rakenteen merkitys on suuri metsikön monimuotoisuudelle ja elinvoimaisuudelle. Laji- ja yksilömäärän noustessa tuhonaiheuttajien iskeytymis- tai infektoimismahdollisuudet heikkenevät. Erirakenteisten sekametsien onkin todettu olevan paljon kestävämpiä monia tuhonaiheuttajia vastaan verrattuna tasarakenteisiin yhden puulajin metsiköihin. Jatkuvaa kasvatusta voi turvallisesti harjoittaa Suomessa ilman olennaista lahoriskiä noudattamalla annettuja ohjeita.

 "Jatkuva kasvatus johtaa puuston perimän huononemiseen."
Jo vuoden 1948 harsintajulkilausumassa väitettiin virheellisesti, että hakkaamalla toistuvasti isoimpia puita tehdään negatiivista valintaa. Väite tarkoittaisi, että metsät olisivat suunnilleen tasaikäisiä ja isoimmiksi kasvaneet puut olisivat perimältään parhaita. Niiden poistamisen jälkeen kasvu ja uudistuminen etenisivät aina vain heikomman aineksen varassa. Jatkuvan kasvatuksen yläharvennuksessa poistetaan kyllä tukkipuita ja kasvatetaan pienemmistä puistaja alikasvoksesta uusia tukkipuita. Myös huonosti kasvavia puita poistetaan kokoluokasta riippumatta. Jatkuvan kasvatuksen metsässä puut ovat todellisuudessa syntyneet monista eri siemensadoista ja hyvin eri-ikäisten puiden siemenistä. Siten puiden perimän monimuotoisuus on hyvin laaja, mikä on perusta mahdollisimman hyvään sopeutumiseen vallitsevissa oloissa ja kykyyn mukautua muutoksiin. Jatkuvan kasvatuksen keskeisiä biologisia vahvuuksia on se, että puut uudistuvat luontaisesti ja sopeutuvat paikalliseen ilmastoon ja muihin ekologisiin oloihin jatkuvasti, sukupolvesta toiseen toimivan luonnonvalinnan kautta. Kymmenistä tuhansista yksilöistä valikoituva puusto mukautuu joustavasti myös ilmastonmuutokseen laajan perimänsä varassa. Pääosa emikukkien pölytyksestä tulee samasta metsiköstä. Sitä rikastuttaa muualta tuleva taustapölytys lähiympäristöstä ja myös kauempaa, jopa kymmenien kilometrien päästä lämpöolojen ja tuulten mukaan vaihdellen. Siemenvuodet eroavat toisistaan paitsi sadon kokonaismäärässä ja tuleentumisasteessa myös puittaisessa siementuotannossa. Viileämpinä vuosina tuleentumisasteen jäädessä alhaisemmaksi tai, jos siitepölyä on tullut myös pohjoisemmasta, siemenissä ilmenevät enemmän pohjoisemman leveyspiirin ja lyhyemmän kasvukauden ominaisuudet kuin vastaavasti lämpimämpinä vuosina ja eteläisen taustapölytyksen seurauksena. Pohjoisten ominaisuuksien vaikutus parantaa ekologista kestävyyttä ja puuaineksen laatua, kun taas päinvastaisessa tilanteessa painottuvat kasvuominaisuudet. Puuyksilöiden iänmukainen kasvurytmi vaihtelee perinnöllisesti. Osa kasvaa nuoruusvaiheessa nopeammin, mutta kasvunopeus taittuu aikaisemmin kuin toisten, alussa hitaammin kasvavien. Jälkimmäinen vaihtoehto johtaa parempaan puun laatuun. Jatkuvassa kasvatuksessaeri kasvurytmin puilla on hyvät mahdollisuudet kehittyä tukkipuuksi ja parantaa metsikön perimän vaihtelua. Vaihtelu on huomattavasti laajempaa kuin alaharvennuksin tasatuissa metsiköissä. Jalostetussa viljelymateriaalissa on ongelmana paitsi suppea perimän vaihtelu myös se, että jalostuksessa ei voida hyödyntää puiden tuhonkestävyysominaisuuksia. Ongelmat korostuvat ilmastomuutoksen edetessä.

 "Avohakkuuta vastaava vaihe kuuluu metsän luontaiseen kehitykseen."
Kun aikoinaan alettiin arvostella avohakkuita metsän luontaiseen kehitykseen kuulumattomana vaiheena ja luonnon monimuotoisuutta heikentävänä toimenpiteenä, jaksollisen kasvatuksen puolustajat väittivät päinvastaista. Heidän mukaansa metsäpalot ja voimakkaat myrskyt tuhoavat metsät avohakkuuta vastaavasti ja uudistuminen etenee tasarakenteisena taimikkona. Tätä metsän kehitysdynamiikkaa eli sukkessiota alettiin kutsua suureksi kierroksi. Luonnon metsäpalo syttyy ukonilmalla, jolloin yleensä myös sataa. Sade voi sammuttaa alkavan palon varsin nopeastikin, jolloin paloala jää pieneksi. Metsäpalo etenee usein nopeasti latvapalona. Luontaisissa, monimuotoisissa metsissä lähinnä koivuja ja kuusia kuolee. Alueelle jää myös runsaasti palamattomia kaistoja ja saarekkeita. Vanhat, paksukaarnaiset männyt säilyvät varsin hyvin elossa. Runkoihin voisyntyä palokoroja erityisesti kytevissä maapaloissa. Joissakin satoja vuosia vanhoissa aihkimännyissä voi olla koroja useammasta metsäpalosta. Palon jälkeen tulee tilaa uusille taimille ja metsässä on entistä enemmän kaikenkokoisia puita. Ankarassa palossa kuolleet puut voivat törröttää pystyssä vuosia eikä silloinkaan tilanne vastaa avohakkuuta. Sukkession edetessä vanhimpia ja kookkaimpia puita kuolee vähitellen ja myös tiheiköt harvenevat. Tilaa tulee alikasvosten kehittymiselle. Metsä pysyy jatkuvasti peitteisenä ja hyväkasvuisena. Kovat tuulet ja myrskyt pääsevät tunkeutumaan huonosti luontaiseen erirakenteiseen metsään. Tuulituhot kohdistuvat suurimpiin puihin. Sen sijaan tasarakenteisissa metsissä, varsinkin muutama vuosi harvennushakkuiden jälkeen tuhoriski on korkea. Metsän luontainen sukkessio metsäpaloineen ja tuulituhoineen vastaa varsin hyvin monimuotoista jatkuvaa kasvatusta, mutta ei mitenkään jaksollisen kasvatuksen avohakkuumallia.

 "Metsät kehittyvät luontaisesti tasarakenteisiksi yhdenpuulajin metsiköiksi."
Saksassa ruvettiin 1700-luvulla tehostamaan metsien kasvatusta ja metsittämään viljelemällä pahoin vajaatuottoisia metsiä ja avoaloja. Seuraavalla vuosisadalla siellä siirryttiin kokonaisvaltaisesti metsänviljelytalouteen. Senaikaiset metsäntutkijat kehittivät tasarakenteisen metsän sukkessiomallin vastaamaan istutusmetsän kehitystä. Kasvaessaan tihentyvästä metsästä kuolevat hidaskasvuisimmat alle jäävät puut kilpailun seurauksena. Samoin sieltä kuolevat varjoa vähiten sietävät puulajit. Metsikkö pysyy tasarakenteisena ja kehittyy kasvupaikalle parhaimmin sopivan varjopuulajin vallitsemaksi metsiköksi. Tätä pidettiin tuottoisimman metsän ihannemallina, jonka mukaan käytännössä tuli toimia ja tehdä hakkuut alaharvennuksena. Saksasta haettiin tietoa ja toimintamallia kaikkiin Länsi- jaPohjois-Euroopan maihin. Suomalaiset metsätieteilijät omaksuivat aikoinaan saksalaisten suppean sukkessioteorian sellaisenaan koskemaan myös luonnonvaraisesti kehittyviä metsiä. Tämän virheellisen teorian mukaisesti laadittiin kasvupaikoittain luonnon normaalien metsien kehityssarjat, jotka pohjautuivat täydellisiin normaalijakauman mukaisiin puhtaisiin yhdenpuulajin runkolukusarjoihin kaikissa ikävaiheissa. Niitä käytettiin pitkään metsänhoidon tavoitepuustoina. Ne antoivat myös perusteita siirtymiselle metsänviljelytalouteen viime sotien jälkeen. A.K. Cajander kytki 1920-luvulla laatimansa metsätyyppiteorian ja -luokituksen saman oletuksen pohjalle. Siten puuston kehityksen loppuvaiheessa, ns. kliimaksivaiheessa tuoreilla ja sitä paremmilla kasvupaikoilla puusto koostuu pelkästään kuusista ja karummilla mailla pelkästään männyistä. Vaikka Suomessa oli vielä viime vuosisadan alussa runsaasti luonnonvaraisesti kehittyneitä metsiä, niiden puustorakenteita ei tutkittu. Erkki Lähteen tutkijaryhmä hyödynsi vasta 70 vuotta myöhemmin valtakunnan metsien ensimmäisen inventoinnin aineistoja, jotka oli mitattu 1920-luvun alussa. Ne osoittivat, että luonnonmetsät ovat erirakenteisia sekametsiä kaikissa kehitysvaiheissaan. Jatkuva kasvatus noudattelee varsin hyvin metsien luontaista kehitystä korkean puuntuotoksen saavuttamiseksi ja luonnon monimuotoisuuden vaalimiseksi.