@jatkuvakasvatus

Artikkeli

Jatkuvan kasvatuksen tarina muutoksentekijän silmin

Kuuden vuosikymmenen ajan Suomen metsiä sai käsitellä vain avohakkuisiin perustuvalla jaksollisella kasvatuksella. MMT, dosentti Yrjö Norokorpi on ollut 1980-luvun alusta asti kehittämässä ja edistämässä jatkuvan kasvatuksen menetelmää. Nyt hän iloitsee vauhdilla etenevästä muutoksesta Suomen metsien käytössä.

Kiintymys luontoon alkoi heti polvenkorkuisena. Yrjö Norokorpi kiinnostui kasvien nimistä heti kun oppi puhumaan ja viisivuotiaana halusi puutarhuriksi. Partioharrastuksen myötä Norokorpi liikkui yhä laajemmin kotiseudun metsissä ja kiinnostus metsään vahvistui. Kun tuli aika miettiä opintosuuntausta, nuorelle abiturientille kirkastui halu opiskella metsätieteitä. Hyvillä papereilla ovet aukenivat yliopisto-opintoihin Helsinkiin.

Nuori tutkija törmäsi avohakkuutalouden ongelmiin

Metsien käyttö oli sotien jälkeen ison muutoksen kourissa. Vuonna 1948 julkistettu harsintajulkilausuma aloitti pitkän ajanjakson, jolloin metsänomistajien oli käsiteltävä metsiään käytännössä vain uudistushakkuiden, viljelyn ja alaharvennusten kautta. Näitä oppeja myös metsätieteiden opetuksessa pitkälti toistettiin.

Norokorpi aloitti tutkijauransa keväällä 1970 metsätuhotutkijana vastaperustetulla Metsäntutkimuslaitoksen Rovaniemen tutkimusasemalla, jonka johtaja oli Erkki Lähde. Lähde oli suuntautunut metsänhoitoon ja metsämaatieteeseen, mutta yhteistyö oli tiivistä – olihan tuhojen torjuntakin lähinnä sopivan metsänhoitomenetelmän valintaa.

Norokorpi kertoo, että ensimmäisenä selvitettiin valtavien avohakkuualojen männyntaimikoiden tuhojen syitä ns. Osaran aukeilla. Pian selvisivät perusongelmat: tarvittiin oikea siemenen alkuperä ja puulaji kasvupaikan mukaan. Tutkijoiden suositukset hyväksyttiin parin kolmen vuoden viiveellä.

Tuolloin ei puhuttu vielä jatkuvasta kasvatuksesta, mutta tutkijat suosittelivat, että pitäisi käyttää paljon enemmän luontaista uudistamista ja hyväksyä lehtipuusekoitus havupuuvaltaisiin metsiin.

Norokorpi väitteli tohtoriksi 1979 Pohjois-Suomen vanhoista kuusikoista. Tutkimusala vaihtui metsätuhoista metsänhoitoon, kun hän sai metsänhoidon erikoistutkijan viran Rovaniemellä. Samaan aikaan Erkki Lähteestä oli tullut Metlaan metsänhoidon professori. Yhteistyö siis jatkui luontevasti.

”Meillä oli vahva idea, että metsänhoidon vaihtoehtoja täytyy alkaa selvittää, koska avohakkuulinja aiheuttaa paljon ongelmia eikä ole ekologisesti eikä ekonomisesti viisasta. Sen olimme nähneet kymmenen vuoden aikana konkreettisesti.”

Tutkimusryhmä halusi selvittää paitsi luontaisen uudistamisen menetelmät, mutta myös tuoda uusiin vertailututkimuksiin mukaan avohakkuuttoman vaihtoehdon. Tälle keksittiin pian nimi jatkuva kasvatus (1980).

Luonnonmetsistä mallia metsänhoitoon

Ryhmä lähti kehittämään mallia tutkimalla luonnonmetsien rakennetta ja kehitystä luonnonsuojelualueilla. Tutkijat pohtivat, miten hakkuun voisi tehdä niin, että puuta saisi talteen noudattaen metsäluonnon dynamiikkaa nopeutetusti.

Lapista ja muualta Suomesta löytyi erirakenteisia metsiä, joista mitattiin kertakoealoja. Niitä oli esimerkiksi maisemallisesti tärkeissä paikoissa, joissa oli saanut tehdä varovaisia eri-ikäisrakenteisuuteen tähtääviä hakkuita. Myös Inarissa Metsähallituksen Utsjoen hoitoalueessa oli harjoitettu vain poimintahakkuuta aina 70-luvun puoliväliin asti, koska kyseessä oli suojametsäalue, jossa piti toimia varovaisesti metsätuhojen välttämiseksi.

Mittausten avulla laadittiin puustorakennemalleja, joita käytettiin vertailukoealoilla. Vertailuun kuului avohakkuu, siemenpuu- tai suojuspuuhakkuu, määrämittahakkuu sekä jatkuva kasvatus varovaisena ja voimakkaampana versiona. Ryhmä lähti perustamaan uutta valtakunnallista koealaverkostoa. Mittaukset käynnistettiin ja työ edistyi hyvin.

Myös kansainvälisiin alan tutkimuksiin perehdyttiin tiiviisti. Toisin kuin kuusiplantaasien Saksassa Sveitsissä käytettiin pääasiassa jatkuvaa kasvatusta (Plenterwald) ja Sloveniassakin siihen oli siirrytty heti sodan jälkeen.

”Tutkimushanke eteni hyvää vauhtia, mutta kapuloita tuli rattaisiin, kun Metlan ylijohtaja vaihtui 1989. Jo aiemmin Metla oli teettänyt tarkastuksia tutkimuksen tieteellisyydestä. Metla siirsikin sitten tutkimushankkeen ”luotettavammille” tutkijoille. He hakkauttivat osan perustetuista koekentistä puhtaiksi kuusikoiksi tai suojuspuuasentoon, jotka eivät todellisuudessa kuulu jatkuvan kasvatuksen menetelmään”, Norokorpi kertoo.

Tuolloin Metla erkaantui aidosta jatkuvasta kasvatuksesta.

”Hyviä koekenttiä jäi kuitenkin jäljelle ja jatkoimme tutkimusta muiden tutkimusnimikkeiden alla. Resurssit tosin olivat niukat.”

Tutkimus eteni – kiinnostus kasvoi

Tutkijaryhmä hoksasi, että valtakunnan metsien inventoinnin (VMI) koealoista löytyi eri kehitysvaiheissa olevia puustoja eri puolilta Suomea. Mittaustiedot olivat hyvin saatavilla kansallisarkistosta. 1920-luvun alun VMI1:stä löytyi luonnontilaisia ja sen kaltaisia puustoja yli puolella koealoista, joiden perusteella laadittiin niiden kehityssarjat eri kasvupaikoille. Myös 1950-luvun alun VMI3 oli erinomainen aineisto myös uudistumisen selvittämiseen, koska alikasvoksetkin oli mitattu.

”Näistä aineistoista löytyi erirakenteisia ja tasarakenteisia puustoja kasvun vertailuun .”

Tutkijaryhmä urakoi julkaisuja etenkin 1990-luvulla. Nyt Norokorpea näyttää lähinnä huvittavan silloisen metsäntutkimuksen tiukka ilmapiiri. Hän kertoo, ettei jatkuvaan kasvatukseen liittyviä tutkimuksia ei saanut julkaista suomalaissa sarjoissa. Aina käsikirjoituksen tarkastajaksi löydettiin ehdoton jatkuvan kasvatuksen vastustaja.

”Kansainvälisiin sarjoihin ne kuitenkin kelpasivat hyvin – meiltä jopa kyseltiin, eikö löytyisi lisää!”

Kansainvälistä yhteistyötä jatkuvan kasvatuksen ympärillä

1990-luvulla kiinnostus jatkuvaan kasvatukseen alkoi kasvaa muualla maailmassa. 1989 oli perustettu kansainvälinen yhdistys Pro Silva Europe, jossa oli ensin mukana Saksa, Ranska ja Slovenia, myöhemmin muita maita. Samoihin aikoihin Englannissa oli aloittanut Continuous Cover Forestry (CCF) Group, jonka kanssa oli paljon keskustelua terminologiasta.

”Erkki Lähde ei pitänyt CCF -termistä, koska se ei kuvaa, onko peitteenä puita vai muuta kasvillisuutta. Mieluummin käytimme termejä Close-to-nature- tai Nature-oriented forestry“, Norokorpi kertoo.

Tutkijaryhmä osallistui 1990-luvulla moniin eurooppalaisiin tutkijakokouksiin Suomessa ja ulkomailla. Se järjesti myös Ruovedelle jatkuvan kasvatuksen koekentille retkeilyn, jolle osallistui toistakymmentä metsänhoidon professoria Pohjois-Amerikkaa myöten.

”Kaikki ihastelivat, miten hieno ja monipuolinen koekenttäsysteemi on, tällaista ei ole missään muualla.”, Norokorpi muistelee.

Mukana oli myös ”Saksan metsänhoidon muutoksen isä”, professori Hans-Jürgen Otto, joka Norokorven mukaan innostui koekentistä niin, että kävi katsomassa niitä kolmena kesänä. Noihin aikoihin Otto lähti voimakkaasti muuttamaan metsänhoidon linjaa Saksassa. Ajatus oli päästä eroon monokulttuureista, monimuotoistaa metsiä ja saada lisää lehtipuuta. Otto myös käänsi tutkijaryhmän englanninkielisiä julkaisuja saksaksi.

Metsänomistajat alkoivat kaivata muutosta

Asia siis eteni ulkomailla, mutta Suomessa vastaanotto oli hyvin nihkeää. Paine muutokseen kuitenkin kasvoi, koska moni metsänomistaja halusi päästä irti avohakkuupakosta. Moni muisti vielä kokemuksia hyvin onnistuneista harsintahakkuista. Oikeuskiistoja, joissa metsänomistaja uhmasi vallitsevaa linjaa, oli 80- ja 90-luvulla useita, ja ne herättivät paljon julkista huomiota.

Jo vuoden 1996 metsälain puitteissa oli mahdollista tehdä luonnonhoidollista käsittelyä jatkuvan kasvatuksen tapaan tietyissä kohteissa. Nämä olivat esim. maiseman, virkistyskäytön tai luonnonhoidon kannalta tärkeitä kohteita. Ensimmäinen jatkuvaan kasvatukseen erikoistunut metsäpalveluyritys Innofor alkoi toimia 2009. Esiin nousi myös sijoittajia, jotka halusivat käyttää yläharvennusta metsien käsittelyssä.

Jatkuva kasvatus sallittiin – ja termit menivät sotkuun

Metsälain muutos tuli voimaan vuonna 2014, mikä vihdoin avasi portit vaihtoehtoisille käsittelyille ja tiukka sääntely päättyi. Käytännössä jatkuva kasvatus tuli mahdolliseksi.

Ongelmaksi kuitenkin muodostui, että jatkuvaan kasvatukseen liittyi paljon myyttejä ja vääriä käsityksiä. Norokorpi nostaa esiin yhden perusongelman: Jatkuvan kasvatuksen luonnetta metsän kasvatusmenetelmänä ei alalla edelleenkään ymmärretä, vaan sitä pidetään varttuneen uudistuskypsän metsän uudistushakkuuna. Siihen yhdistetään 0,3 hehtaarin pienaukkojen hakkuu ja perinteiset siemen- ja suojuspuuhakkuut. Näistä uudistamishakkuista on käytetty termiä peitteinen tai jatkuvapeitteinen metsänhoito, joita usein myös mainitaan synonyyminä jatkuvalle kasvatukselle.

Luontainen uudistaminen on toki parempi vaihtoehto kuin avohakkuu ja sen jälkeinen istutus maanmuokkauksineen. Sitä voidaan käyttää myös siirtymävaiheessa jatkuvaan kasvatukseen. Norokorven mukaan menetelmiä ei kuitenkaan pitäisi sekoittaa.

”Onhan selvää, että jos tehdään voimakkaita luontaisen uudistamisen hakkuita, se näkyy heikompana kasvuna ja monimuotoisuutena. Jatkuva kasvatus on nimenomaan metsän kasvatusmenetelmä, jossa on riittävä puusto hyvään kasvuun. Tärkeää on kasvattaa kaikkia luontaisia puulajeja, huolehtia lehtipuiden säilymisestä sekä jättää säästöpuita ja lahopuut korjaamatta. Yläharvennuksella saadaan erirakenteista puustoa ja uutta alikasvosta.”

Myös jatkuvassa kasvatuksessa (kuten EverCover-sertifikaatti sen määrittelee) voi tehdä tarvittaessa pieniä, enintään 0,1 hehtaarin aukkoja. Jos halutaan voimallisemmin edistää taimettumista esimerkiksi vanhan kuusikon jälkeen, voi siirtymävaiheessa tehdä uudistamishakkuun. Näitä hakkuita ei kuitenkaan lueta aitoon jatkuvaan kasvatukseen.

Norokorpi korostaa, että on tärkeää tehdä yhteistyötä eri metsäalan toimijoiden kanssa, vaikka käsitteitä käytettäisiin eri tavalla. Tutkimusjulkaisuissa ja raporteissa sekä niistä tiedotettaessa olisi tärkeää määritellä, millaisesta puustosta ja hakkuista on kysymys, jotta voidaan tehdä oikeita johtopäätöksiä.

Edelleenkään metsälaki ei tunne jatkuvaa kasvatusta käsitteenä. Metsänkäyttöilmoituksessa on puutteita, miten merkitään jatkuva kasvatus tai siihen kuuluva yläharvennus. Tämän vuoksi ei saada esimerkiksi luotettavaa tilastotietoa jatkuvan kasvatuksen osuudesta Suomessa.

Myös Suomen metsästrategiassa Norokorpi näkee pahoja virheitä, jotka pitäisi korjata. Ne liittyvät esimerkiksi hiilitaseeseen.

”On nurinkurista ajattelua, että avohakkuilla ja viljelyllä parannettaisiin hiilinieluja ja hiilivarastoa. Siinä hävitetään metsästä hiilivarastoa viemällä puusto ja muokkaamalla maaperä. Samaan hiilivarastoon voidaan päästä joskus kiertoajan lopulla, mutta se vie kymmeniä vuosia, jolloin ilmastonmuutos on jo edennyt pitkälle.”

Jatkuvaan kasvatukseen voi siirtyä monista lähtötilanteista, Yrjö Norokorpi muistuttaa. Kuva: Aino Huotari / Koneen Säätiö

Tulevina vuosikymmeninä muutos kiihtyy

Norokorpi ennakoi, että seuraava vuosikymmen on voimakasta muutoksen aikaa.

Ilmastonmuutos etenee ja metsien rooli hiilinieluna ja -varastona kasvaa. Samalla pitää parantaa metsien tuhonkestävyyttä ja toipumiskykyä, kun riskit sään ääri-ilmiöiden myötä kasvavat. EU:sta tulee velvoitteita monimuotoisuuden edistämiseen ja ennallistamiseen. Kaikki tämä tukee siirtymistä monimuotoisiin, erirakenteisiin metsiin.

Norokorpi uskoo, että metsänomistajat siirtyvät yhä suuremmassa määrin jatkuvaan kasvatukseen. Hänen mukaansa siirtymä jatkuvaan kasvatukseen tapahtuu heti, kun metsänomistaja tekee päätöksen luopua avohakkuista ja aikoo toteuttaa vaikkapa ensimmäisen yläharvennuksen.

”Metsäluonto kyllä alkaa muuttua, kun alkukäsittely on tehty. Luonto hoitaa muutoksen myös itsekseen hitaammin, kun jättää metsän rauhaan pitkäksi aikaa.

Yhä useampi metsänomistaja miettii, miten metsään saa monipuolisemman puuston. Norokorven resepti on: tee yläharvennus ja anna erityisesti lehtipuiden uudistua sekä puustorakenteen erirakenteistua.

”Kun vuonna 2048 on kulunut sata vuotta harsintajulkilausumasta, aletaan ihmetellä, mistä ne perusteet avohakkuille oikein löydettiin ja miksi niin yksipuolisesti piti siirtyä jaksolliseen kasvatukseen", Norokorpi arvelee.

”Jatkuvaan kasvatukseen siirtyneet kiittävät, että pelastivat ajoissa metsiään ja talouttaan.”

Muutoksentekijöitä tarvitaan vielä

Norokorpi on puhunut jatkuvan kasvatuksen menetelmän puolesta ja edistänyt metsäluonnon tilaa kymmeniä vuosia. Mittari näyttää 80 vuotta, mutta vauhti ei hiljene. Mikä motivoi jatkamaan?

”Asia on niin tärkeä, että haluan käyttää siihen aikaani ja osaamistani niin kauan kuin tarvetta ja voimia riittää.”

Eteneekö muutos jo omalla painollaan, vai tarvitaanko edelleen aktiivista vääntöä?

”Kyllä vääntöä tarvitaan, koska isoissa metsäalan organisaatioissa ovat tiukasti vanhat tavat vallalla, ja on hyvin vaikea muuttaa ajattelua ja asenteita."

Norokorven mukaan Silva on oikealla tiellä panostaessaan metsänomistajiin.

”Muutos tapahtuu vääjäämättä, kun yhä useampi huomaa jatkuvan kasvatuksen mahdollisuudet. Metsäammattilaiset, varsinkin nuoret, tulevat mukaan, kun palveluja kysytään”, hän ennustaa.

”Muutosvoima löytyy metsänomistajista, koska juuri he päättävät.”

Yrjö Norokorpi on toiminut Silvan hallituksen jäsenenä yhdistyksen perustamisesta 2018 saakka ja ollut aktiivisesti kehittämässä EverCover-sertifikaattia. Tänä vuonna Silva myönsi ensimmäisen kerran Yrjö Norokorven juhlapalkinnon jatkuvaa kasvatusta edistäneelle toimijalle.